Jaksaa, jaksaa

Vedin jumppasalin kelmeässä valossa vatsaa sisään ja hartioita taaksepäin kuten kaikki muutkin. Kiertoharjoittelu eli trimmi oli suosikkituntini, ja Mia suosikkivetäjäni. Mia oli vaativa, mutta mielestäni empaattinen tsemppaaja. Hän aina kannusti, että ihminen kyllä jaksaa painaa paljon yli sen hetken kun tuntuu että ei enää jaksanut. Tämän olin itsekin huomannut.

Olin ollut koko viime viikon hieman flunssainen ja selkä oli jumissa imuroimisesta, joten ajattelin ottaa tällä kertaa tavallista rauhallisemmin, keskittyä keskivartalonhallintaan ja lihaskuntoon ja jättää aerobisen treenin vähemmälle. Kolme tehokasta kierrosta jaksaisi kyllä kun jakaisi energian tasaisesti.

Juuri kun tunti oli alkamassa jumppasalin ovesta rynni sisään homssuinen mieshenkilö. Hän oli jumppatunnille hieman erikoisesti pukeutunut, hänellä oli jalassaan reikäiset ja kulahtaneet verkkarit ja yläosana ilmeisesti nallekuvioinen kantoliina, jonka toisella olkapäällä oli joku vaalea tahra. Mies näytti sanalla sanoen valvoneelta, hänen hiuksensa olivat selvästi olleet pesemättä useamman päivän ja leuassa oli sänkeä. 

Sellaista se on nuorilla ihmisillä, valvovat liikaa ja pelaavat tietokonepelejä, ajattelin.

Mies ojensi Mialle valtavasta hoitolaukusta ensin leikkiauton ja sitten ryppyisen osallistumislapun, ja mutisi jotain siitä, että vaimo oli tullut myöhässä kotiin. Hänellä oli omaperäisesti mukanaan kahvia isossa pumpputermoksessa, meillä muilla oli vesipullot. Mies pälyili välillä hermostuneesti puhelintaan, ihan kuin peläten että se soisi. 

Ohjaaja vihelsi pilliin ja laittoi musiikin soimaan. Abbaa, winner takes it all, suosikkikappaleeni. Mies ei oikein pysynyt lämmittelykoregrafiassa mukana, hänen lähimuistinsa tuntui kattavan vain edelliset viisi sekuntia. Aluksi hän teki käsillään kummallista pumppaavaa liikettä eteenpäin kuin olisi hyssytellyt lastenvaunuja, sitten hän vuorotteli pikajuoksun ja jonkinlaisten kumarrusten kanssa. Hän oli jo hieman hikinen, kun siirryimme laitteisiin, mutta hänen silmissään oli hyvin päättäväinen ilme.

- Ensimmäisellä kierroksella kolme ensimmäistä laitetta ovat vielä lämmittelyä, sen jälkeen voi lisätä vauhtia, Mia huusi kannustavasti Leila K:n rytmikkään musiikin yli.
- Näyttäkää mulle, että te tulitte tänne treenaamaan! Käsijarru rohkeasti pois päältä vain! NYT MENNÄÄN!

Miehellä ei ollut aikomustakaan seisoskella. Hän aloitti treeninsä naruhyppelyllä, siis sillä versiolla, jossa vedetään kaksi kierrosta yhdellä hypyllä. Sama tahti jatkui laitteissa. Hän paiskoi ojentajalaitteen tankoa raivopäisenä edestakaisin ja teki burbeetä kahvakuulan kanssa.

Mia kiersi tsemppaamassa kaikkia treenajia ja miehen kohdalla hän intoutui pomppimaan vieressä ja kannusti etsimään niitä maksimitehoja. 

Toisella kierroksella puna miehen kasvoilla vain syveni. Hän hyppi step-laudan yli sivuttain, polki kuntopyörää seisaallaan vähintään 180 rpm:n vauhdilla ja roikkui lopuksi kattopalkissa nostellen jalkoja olkapäiden tasolle. Hänen kasvoillaan oli jo hieman valkoisia laikkuja. Kysyin, onko kaikki kunnossa, mutta hän alkoi nikotella ja nauraa hysteerisesti.

Tauolla hän kävi ryystämässä puoli litraa kahvia kun me muut hörppäsimme hieman vettä.

Viimeisellä kierroksella kun itse aloin jo hieman hölläillä, miehen vauhti vain kiihtyi. Hän hyppi kahvakuulan kanssa jännehyppyjä ja karjahteli jokaisella hypyllä yhä enemmän. Seuraavana laitteena oli trampoliini, samassa biisiksi vaihtui Final countdown. 

Ja silloin se tapahtui. Kun kertosäe pärähti soimaan, vierestäni kuului kauheaa ryminää. Kumarruin ja nostin kädet pääni suojaksi. Kuulin kuinka kipsilevyn ja puun palasia putoili katosta. Ilmassa leijui pölyä. Kun vihdoin uskalsin nostaa katseeni, huomasin, että katossa oli halkaisijaltaan noin metrin reikä, josta näkyi toiseen kerrokseen. Mies oli kadonnut.

Ohjaaja juoksi kiroillen stereoiden luo ja laittoi musiikin pois. Hän pahoitteli tunnin äkillistä keskeytymistä ja lähti juoksemaan kohti respaa. 

- Jaha, taas yksi, vanhempi herrasmies kuiskasi minulle.

- Yksi?, katsoin miestä kysyvästi. Rouva hänen vieressään nyökytteli.

- Ihan selvästi hoitovapaalle jäänyt isä, joka pääsee ensimmäistä kertaa pois kotoa kolmeen kuukauteen. 

- Tunnetteko hänet?

- En, mutta tuo pulautus olkapäällä ja puhelimen pelokas pälyily kyllä paljastivat, lyödäänkö vetoa. Heitähän ei yleensä näin vauhdikkaisiin treeneihin päästetä juuri tämän takia, vanhempi mies kuiskasi.

- En usko että ymmärrän. Ei päästetä miksi?

- Noh, näin siinä helposti käy kun yrittää treenata kolmen kuukauden treenit kerralla, eikä tiedä milloin seuraavan kerran pääsee. Menee helposti yli. Kattoa on paikkailtu ennenkin, huomaatko, tuolta ja tuolta.
- Juu, komppasi rouva. - Ohjaajan virhe myös, kun kävi huutamassa, että jaksaa jaksaa. Eiväthän ne jaksa.
- Kuka nyt pikkulapsiaikaa jaksaisi, vanhempi herra hymähti.

Kun kävelin pois hallilta, näin miehen makaamassa respan sohvalla. Hänen ympärillään oli lääkintähenkilökuntaa ja nuori jakkupukuun pukeutunut nainen huutavan vauvan kanssa. Miehen otsaa tikattiin parhaillaan ja hän horisi jotain Liberon housuvaipoista, tassuhoidosta ja porkkanatahrojen poistamisesta sappisaippualla. Suoneen meni tipalla lisää kahvia.

Teki mieli toivottaa perheelle jaksamista. Tai voimia. Tai tsemppiä. Olin kuitenkin hiljaa. Ehkä Miankin mielestä rajat oli nyt löydetty.